Loue - tärkeä pala suomalaista eräperinnettä

Loue on perinteinen suomalainen avotulimajoite, joka oli jo painumassa unohduksiin, mutta perinneretkeilyn ja bushcraftin nousu tarjosi sille mahdollisuuden renessanssiin. Loue sopii erinomaisesti myös kevytretkeilijöiden käyttöön.

Loue on puolikkaan kodan mallinen majoite. Se on edestä kiilamainen ja takareunastaan ympyrän muotoon ommeltu kangas, ja kun sen puolipallon muotoinen takaosa kiinnitetään kiiloilla maahan, seisoo se suippoon kärkeen viritetyn puisen salon varassa, ilman kiinnitysnarua.

Loue on palvellut suomalaismetsissä kulkijoita jo 90 vuoden ajan, mutta viime vuosikymmeninä sen käyttäjäjoukko on valitettavasti harventunut. Kangaslaavullakaan ei käyttäjiä enää hirveästi ole, vaikka se nykyisin on varmasti tunnetumpi avotulimajoite, kuin loue. Aika moni nykyretkeilijä tuntee valitettavasti laavun vain hirrestä jonkun retkeilyreitin varteen rakennettuna, eikä kangas- tai havuversiota lainkaan.

Laavua kuulee usein väitettävän suomalaisten keksimäksi talvimajoitteeksi. Myös Erätoveria ja Pena-laavua väitetään kotimaisiksi innovaatioiksi. Kodan muotoisia ja tyyppisiä majoitteita on ollut käytössä jo tuhansia vuosia eri puolilla maailmaa. Lappalaistyyppisen kodan lisäksi myös mm. Pohjois-Amerikan eri alkuperäiskansoilla on ollut käytössä tiipiiksi kutsuttuja rakennelmia joidenkin tietojen mukaan jo 10 000 vuotta ennen ajanlaskun alkua.

Kodan ja tiipiin materiaalit on saatu luonnosta ja jo käsillä olevista raaka-aineista, ja molempien rakenne on yksinkertaisuudessaan nerokas, joten ne on voitu “keksiä” melkeinpä missä päin maailmaa tahansa. Eri vaeltavien ja laiduntavien kansojen on ollut kautta historian kätevä kuljettaa majoitetta paikasta toiseen, sillä katemateriaali on saatu omista eläimistä ja ruoteet on voitu mahdollisuuksien mukaan joko kuljettaa mukana tai ottaa sieltä, mihin milloinkin seuraava leiri on pystytetty. Samaten, jonkin tietyn tyyppisen majoitteen kulkeutuminen vaeltavien kansojen matkassa kauas “keksimispaikastaan” on hyvin mahdollista ja jopa todennäköistä.

Kun ryhdyin tutkimaan avotulimajoitteiden juuria, kävi aika nopeasti selväksi, että mallina yhdeltä seinältään auki oleva viistokattoinen suoja esiintyi kankaisena amerikkalaisessa kirjallisuudessa jo yli sata vuotta sitten. Heidän laavunsa olivat siis jo tuolloin muotoon ommeltuja ja osa jopa etulipalla tai ovella varustettuna. Meille tuttuun kankaiseen laavuun on varmasti tehty täällä muokkauksia ja haettu nykyistä muotoa, mutta alkuperältään suomalainen se ei ole.

Sen sijaan loue on suomalainen innovaatio. Sen esimuoto, louevaate, eli loivasti puolikaaren muotoinen kangas, oli saamelaisten korvakodan kate. Kaksi riitti kattamaan koko asumuksen. Yhtä käytettiin matkamajoitteena, jolloin se pystytettiin riukujen varaan, toinen reuna täysin auki. 

Nykymuotoisen louteen isäksi tunnustetaan eräkirjailija Aarne Erkki Järvinen. Hän teki pitkän päivätyön Metsähallituksessa ja liikkui Lapin erämaissa myös vapaa-aikanaan metsästellen ja maalaten. Näistä retkistään hän ammensi tarinat kirjoihinsa, jotka toivat hänet yhdeksi arvostetuimmaksi eräkirjailijaksi.

A.E.Järvinen kehitti louekankaan, joka seisoo yhden keskisalon varassa, kun se takaa kiinnitetään telttavaarnoilla maahan. Oleellinen asia Järvisen louteessa oli kankaan muoto. Kehittelynsä tuloksen hän esitteli Metsästys- ja Kalastus -lehdessä noin 90 vuotta sitten. Tätä taustaa vasten loue, piikkinokkaisena kankaasta valmistettuna asumuksena, on kiistatta ainoa avotulimajoite, jolla on juuret Suomessa. Esimuoto on toki ollut saamelaisilla ja muillakin metsissä ja tuntureilla liikkuneilla käytössään ympäri Pohjoiskalotin, mutta Järvisen mallista loue ei muissa maissa tunneta.

”Sille, joka aikoo öitänsä viettää rakotulilla, on kirves luonnollisesti välttämätön varuste. Mutta melkeinpä yhtä tärkeä on myös louevaate, viiman ja sateen suoja. Louevaate pingotetaan tulen luo suojaavaksi katokseksi. Ilman tällaista katosta ei ”rakotuliasento” ole täydellinen eikä turvallinen”, A.E.Järvinen kirjoitti Metsästys- ja Kalastus -lehdessä vuonna 1931. ”Monenlaisia louevaatteita on käytännössä. Vaatteen muoto on tärkeä, jopa ratkaisevakin. Monien kokeilujen kautta olen kehittänyt muodon, jonka olen huomannut muita paremmaksi ja käytännöllisemmäksi.”

Loue oli unohtua sodan melskeessä

Minulle itselleni loue on aina ollut hyvin merkityksellinen. Se juontaa juurensa partioon ja siellä opittuihin asioihin nukkua avotulilla. Olin vuosia sitten sopinut Retki-lehden kanssa, että teen louteesta jutun, mutta kun tutkin ja tutkin, paljastui aina uusia pieniä asioita, jotka veivät asiassa syvemmälle louekankaan kiehtovaan historiaan. Jutun valmistuminen siirtyi ja siirtyi.

Malli Järvinen -nimitys esiintyy louteesta käsittelevissä teksteissä usein. Vierailuni Suomen Metsästysmuseon arkistoon oli suuri elämys ja tietoa löytyi valtavasti. Järvisen louteen ja sen parannellun kesämallin nousukiidon myytävien retkeilyvälineiden kovimpaan kärkeen katkaisi sota.

Kun palattiin rauhaan, ryhdyttiin jälleen puhumaan retkeilystä. Järviseltä kopioitua louteen kaavakuvaa oli käytetty muutamassa alan kirjassa, tosin ilman mainintaa alkulähteestä. Vuonna 1949 ilmestyi T.I. Sorjosen Eräretkeilyn opas, jossa on Leiriytyminen talvella -kappaleessa sanottu: ”Tulilla käytetään suojuksena louekangasta tai laavua. A.E. Järvisen piirros louteesta mittoineen on kopioitu kirjaan, mutta jälleen ilman tekijämainintaa.

Partiolaisten opaskirjoissa tai muissakaan julkaisuissa ei louteesta tuolloin juuri puhuttu, vaan lähinnä laavuista. Louteen käytön ajatus oli tuolloin hiljalleen nostamassa päätään retkeilypiireissä, mutta varmasti suurin loue-kulttuurin elvyttäjä oli Kullervo Kemppinen. Lapinkirjoistaan tunnettu partiolainen kuvailee tarkasti 1961 ilmestyneessä Poropolku kutsuu -kirjassaan, miten hän laavuun ja sen ominaisuuksiin kyllästyttyään ryhtyy louteen käyttäjäksi. ”Retkeltä palattuani sain pian Hersun lupaamat piirustukset mittoineen ja teko-ohjeineen. Niissä kuvattiin oikeata Lapin louetta, jota väitetään itsensä A.E. järvien kehittämäksi ja kokeilemaksi malliksi. Jo kuvista katsellen se vaikutti kiinnostavalta ja hauskalta.”

Kemppinen kuvaa tarkasti miten hän ensi teki paperista pienoismallin ja hankki projektiinsa kangasta. Itse asiassa kankaita hankittiin kaksin kappalein, toinen partiotelttakangasta ja toinen nailonia. Ompelutyön teki kirjailijan rouva Laila Husqvarnallaan.

Kullervo Kemppisen kirjoissa vilahtelevat louteiden lisäksi myös laavut, autiotuvat ja vaellusteltat, mutta louetta hän ylistää sen keveyden ja monikäyttöisyyden takia. Kemppinen julkaisi vuonna 1966 paksun opaskirjan nimeltään Eräretkeily. Yli 500-sivuinen järkäle käsitteli vähän retkikohteitakin, mutta suurin anti oli kattava varusteita koskeva tietous. Se oli ensimmäinen Suomessa tässä laajuudessaan julkaistu teos retkeilyn ja vaelluksen harrastajille.

Kirjassa esitellään luonnollisesti koko sen hetkiset saatavilla olevat majoitusvaihtoehdot, mutta erityisesti myös loue. Siitä on myös kaavapiirros, jossa Järvisen alkujaan luonnostelemaa muotoa seurataan tarkasti, päämittojenkin ollessa lähes samat. Kemppisen piirustukseen on tarkasti merkitty myös kulmavahvikkeet, purjerenkaat ja kiinnitysnyörit. Puolikaaren reunasta sisäänpäin kiertää piirustuksessa katkoviiva ja siihen johtavan nuolen päässä on teksti: ”Katoksen alaosaan voidaan kiinnittää n. 50 sm korkea ’helma’ tuulensuojaksi.”

Upea löytö Tankavaarasta

Olin tutkinut kaikki markkinoilla olleet louteet, enkä ymmärtänyt miten päin helma oli tarkoitettu Kemppisen ohjeessa. Olin kirjailijaa käynyt aikoinaan haastattelemassakin, mutta tuolloin en ollut osannut tätä asiaa tiedustella. Nyt kysymys oli jo myöhässä, sillä Kullervo Kemppinen oli kuollut vuonna 2012.

Sain vinkin, että Kullervo Kemppinen oli lahjoittanut retkeilyvarusteitaan Koilliskairan luontokeskukseen Tankavaaraan vuonna 1993. Lahjoituslistassa luki: Ruskea loue: Kirjailija A.E. Järvisen käyttämän mallin ja mittojen mukaan kotona tehty kahden hengen “majoite”. Käytetty kymmenillä retkillä tulille yövyttäessä. Pystytetään vain yhden seipään varaan. Paino noin 1 kg.

Matkustin Lappiin ja kävin tutkimassa upeaa löytöä. Kangas oli ruskeaa nailonia ja edelleen erittäin vahvan oloista. Työnjälki oli selvästi kotiompeleen näköistä, mutta siistiä työtä. Levitin louteen varovasti lattialle. Mittasin kaiken mahdollisen ja otin valokuvia. Operaation jälkeen aarre rullattiin takaisin rinkan uumeniin.
Tankavaarasta löytyneen Kullervo Kemppisen suklaanruskea loue ratkaisi myös pohdintani ja piirroksessa esiintyvälle helmallekin löytyi paikka, ja ilmeisesti myös tarkoitus.

Kun reunassa ei ole kiilalenkkejä, kuten nykylouteissa, vaan pitkät narut, voi koko sivun pingottaa ilmaan. Tällöin korkea helma muodostaa sivuseinän ja tuo sisälle runsaasti lisätilaa. Kangassuikale on päistään matalampi, jolloin louteen etukulmat tulevat maahan ja keskikohta korkeimmalle. Narujen mittaa säätelemällä saadaan säädettyä myös takareunan korkeutta. Samalla koko louteen kaltevuus on paljon helpommin muutettavissa, kuin jos takareuna olisi kiiloilla suoraan maassa kiinni. Sisätiloja saadaan näin kätevästi suuremmiksi, ilman erillisiä tukikeppejä reunassa.

Kun helma on ommeltu muutaman sentin päähän räystäästä, ei sadevesikään pääse kastelemaan lievettä. Kangas on niin pitkä, että se taittuu vielä maavaatteen alle, tiivistäen rakenteen takatuulelta. Kemppisen oivallus on pieni, mutta erinomaisen käytännöllinen.

Näin pystytettynä loue on myös erittäin tukeva. Kestävyyttä olen kokeillut jopa helikopterin aiheuttamissa pyörteissä. Puuvillaloue kesti paikallaan vain hennosti lepattaen.

Loue on erinomainen avotulimajoite

On mielenkiintoista, miten nykyistä kangaslaavua pidetään hyvänä talvimajoitteena. A.E. Järvinen kirjoittaa laavusta vuonna 1934: ”Sen alla nukutaan tavallisimmin tuleen päin, missä asennossa ei tulesta varsinkaan talvipakkasella saa tarpeeksi lämpöä.”

Verrattuna vanhoihin metsämiesten havulaavuihin tai amerikkalaisten kankaisiin versioihin, on nykyisen kangaslaavun etureuna suhteellisen matalalla. Siksi se ei voi ottaa lämpöä niin paljon sisäänsä ja heijastaa sitä nukkujia kohden, kuten loue. Louteessa nukutaan nk. kylkipaisteella eli lämpö säteilee nukkujan kylkeen. Se on laavuun verrattuna kiistatta parempi talvipakkasella, kun vielä etumuskin viritetään korkeaksi, on heijastusvaikutuskin suurempi.

”Olen itse kokeillutkin laavukangasta eräällä syksyisellä retkelläni. Kaiketi kyhäämäni katos ollut vähän kehnonainen, koska sen suojissa sain savua silmiini. Eikä se kunnolla antanut edes katvetta tuulelta”, arvostelee puolestaan Kemppinen laavukangasta.

Kuten Kemppinenkin kirjoittaa, on toinen laavun ongelma savu. Vaikka asumuksen pystyttäisi, kuten neuvotaan, sivutuuleen, saattaa savu silti helposti pyöriä reunan kautta laavuun sisälle. Louteessa taas yläosan suippous päästää savunkin jatkamaan matkaansa, eikä se jää nukkujan kiusaksi.

”Huono ominaisuus taas oli laavun katon loiva kaltevuus. Sateella katto jäi keskeltä pussille, johon kerääntyi aamuun mennessä vettä kookas vadillinen”, Kemppinen jatkaa laavun kritisoimista.

Ja louteesta sadekelillä kirjoittaa Järvinen näin: ”Jos louevaate oikein pystytetään ja hyvin pingoitetaan, mikä ei ole vaikea tehtävä, kun kysymyksessä on esitetyn muotoinen loue, pitää se taatusti vettä, ja olkoon sade kuinka rankka tahansa, ei tarvitse pelätä kastumista, vaikka vaate olisi vain ohuesta liinasta.”

Louteen erinomaisuus perustuu mahdollisuuteen säätää pystytyskulmaa. Talviasento on hyvin pysty, jotta se ottaisi hyvin nuotion lämmön. Kun pelätään sadetta, käännetään keskisalkoa ja asetetaan kangas paljon loivempaan kulmaan.

Loue on nyt suositumpi kuin koskaan

Kun Kemppisen sukupolvi jätti retkeilyn ja varusteet kehittyivät, syrjäyttivät nykyaikaiset vaellusteltat avotulimajoitteet tehokkaasti. Kangaslaavut jäivät paljolti partiolaisten ja erilaisten eräkisaajien käyttöön, mutta perinteinen louteella yöpyminen hiipui pienten piirien harrastukseksi.

Kun erätaitokouluttajana partiossa ja Survival Killassa vaikuttanut Nalle Corander julkaisi vuonna 1994 omakustanteen: Retkeilijän Erätaidot, niin siinä loue oli saanut taas arvoisensa paikan. Corander oli kopioinut uudelleen piirtämällä kirjaansa Kemppisen tutun kaavakuvan.

Laatuteltta Ky Vilkman ompeli Coranderille louteita ja myi niitä itsekin. Buumiksi asti loue ei enää noussut, mutta myi edelleen tasaisen hiljaiseen tahtiin. Pienet ompelimot, kuten Viherto ja Laatuteltta valmistivat A.E. Järvisen ensimmäisen version kaltaista louetta ja Savotta oli tehnyt omaan malliinsa tikuilla vahvistettavan sivuseinän. Louteen käyttö väheni radikaalisti ja pala suomalaista erätaito- ja eränkäyntikulttuuria oli vaipumassa unholaan.

Olin loue-tutkimusta tehdessäni valmistuttanut muutaman testikappaleen erilaisista materiaaleista, selvittääkseni mm. Kemppisen helman toimivuutta. Artikkelin julkaisun jälkeen sain muutamia yhteydenottoja, joissa haluttiin ostaa ”aito” Kemppisen loue. Pikkuhiljaa lanseerasin FinnRover-tuotemerkin, jonka mallistossa oli Järvisen, Kemppisen ja Coranderin kunniaksi nimetyt louteet. 

Kiersin muutamissa tapahtumissa kertomassa louteesta ja pidin asiaa esillä muutenkin. Ihmiset kiinnostuivat hiljalleen perinteisestä tavasta yöpyä avotulimajoitteessa ja louteiden kauppa lisääntyi. Sitä hetkeä, kun olin muutama vuosi sitten Englannissa Bushcraft Showssa louteita esittelemässä, voidaan pitää käännekohtana. Loue tuli tutuksi kansainvälisille erätaitopiireille ja kiinnostus kasvoi Suomen rajojen ulkopuolelle.

Nyt FinnRover-louteita on jälleenmyyjillä Suomen lisäksi Saksassa, Hollannissa, Ranskassa ja Tanskassa. Vaikka yksittäisiä kappaleita on myyty mm. Japaniin, Kanadaan ja Argentiinaan, ei louteiden myynti ole bisnestä, vaan eräänlainen kulttuuriteko, niin myyjältä kuin ostajalta. Loue ei pysty kilpailemaan maailman retkeilyvälinevirtauksissa, mutta kaikki mukana olevat auttavat pitämään hengissä jotain hyvin pientä ja arvokasta suomalaista perinnettä.

FinnRover-louteet ovat Avainlipputuotteita ja ne on palkittu Design from Finland – merkillä. Se on harvinainen tunnistus tuotteelle, jonka syntyhistoria on 90 vuoden takaa. Lautakunta tekikin esimerkillisen päätöksen ja antoi tunnistuksen samalla myös edesmenneille Järviselle ja Kemppiselle. Itselleni on suuri kunnia ja etuoikeus olla lenkki tässä ketjussa. Ylpeänä voin sanoa, että yhdessä olemme onnistuneet, loue voi nyt paremmin kuin koskaan.

Joppe Ranta, retkeilytoimittaja & retkinikkari